Vuoden kristillinen kirja 2010 -palkinnon voittanut emerituspiispa Juha Pihkalan ja avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan kirja Tiedän uskovani, uskon tietäväni sisältää muun muassa väittelyn abortista. Sen aloitti Pihkala, tosin tahattomasti – myrskyn vesilasiin nostatti Valtaoja: ”Et kai tosissasi ajattele, että [–] abortti on elävän olennon tappamista?” Valtaoja sanoo kaikkien asiallisten argumenttien puolesta ja vastaan tulleen ”esitetyiksi ja punnituiksi niin moneen kertaan ja niin huolellisesti, että tuntuu turhauttavalta lähteä niitä jälleen kerran toistelemaan” (s. 69).
Valtaojan väitteet
Valtaojan mukaan aborttikysymys voidaan ratkaista tieteeseen nojaavan tiedon pohjalta abortin eduksi, abortin kieltämisessä taas on kyse ”naisen uhraamisesta oikeaoppiseksi kuvitellun uskonnon nimissä”. Uhriksi päätyy naisen lisäksi myös ”lapsi, joka pakotetaan syntymään”! (s. 70) Valtaoja ei ole kuullut ”ensimmäistäkään ei-uskonnollista argumenttia, biologista tai moraalifilosofista, sen perusteluksi, että hedelmöittynyt munasolu tai muutaman kuukauden ikäinen sikiö olisi ihminen” (s.70).
Valtaoja väitti ampuneensa mielestään ”täsmälaukauksen” ilmapistoolillaan (s. 81), sillä moraalisäännön ”täytyy olla sopusoinnussa parhaan käytettävissä olevan tieteellisen tiedon kanssa” (s. 81). Valtaoja on omien sanojensa mukaan seurannut keskustelua ”vuosikymmeniä”, ja vastapuolella ei ole kuulemma tarjota muuta kuin ”hokema sikiön ihmisyydestä” (s. 105). Abortin vastustaminen on Valtaojan mielestä rikos: siinä ”kärsivät synnyttämään pakotettu äiti, ei-toivottuna syntyvä lapsi [–] ja yhteiskunta” (s. 70-71).
Äly hoi, älä jätä!
Mitä tapahtui moneen kertaan toistetuille asiallisille argumenteille puolesta ja vastaan? Valtaoja ei tunnu olevan lainkaan tietoinen vakavista pro life -argumenteista, joita on suomeksikin esitetty valtaisa määrä niin tällä blogilla kuin Oikeus Elämään -sivustollakin.
Pelkästään näiltä sivuilta hän oppisi, että ateistikin voi vastustaa aborttia luonnollisen moraalitajunsa pohjalta (ks. Sanni Partasen kommentti) ja etteivät ei-toivotut lapset välttämättä olekaan niin haitallisia yhteiskunnalle (ks. Steve Jobs ja abortti).
Valtaoja ei myöskään esittänyt yhtään tieteellistä argumenttia eikä määritelmää sen puolesta, etteikö sikiö (jonka yksilöllinen DNA on valmis ja jolla on aborttivaiheessa useimmiten raajat, sykkivä sydän ja aivot) olisi ihminen. Hän tosin vetosi siihen, ettei sikiö tunne eikä ajattele mitään. Ensinnäkään tämä ei käytännössä useimmiten pidä paikkaansa (Valtaoja ei ole tainnut katsoa The Silent Screamia?), ja toiseksi sama logiikka oikeuttaisi muidenkin ei-tuntevassa ja ei-ajattelevassa tilassa olevien ihmisten tappamisen.
Jos Valtaojan mielestä sikiö ”ei täytä yhtään ’elävän olennon’ normaaleista, yleisesti hyväksytyistä määritelmistä”, niin määritelköön hän meille yleispätevästi ihmiselämän alun muualle kuin hedelmöitykseen. Pihkalalle hän ei enää vastannut mitään, kun Pihkala oli lopulta Valtaojan vaatimuksesta esittänyt asia-argumentteja (s. 107-108).
Pihkala huomautti osuvasti Valtaojan osuneen kyllä, mutta väärään tauluun. Itse en antaisi näinkään myönteistä arviota – pikemminkin soveltaisin Valtaojaan sanat, jotka hän itse sovelsi Pihkalaan: en ole koskaan ”kuullut noin viisaan miehen sanovan jotain noin typerää” (s. 69).
Tuntien tapauksia kuten Jerome Lejeune (k. 1994), joka puolusti sikiön ihmisyyttä ennen kaikkea tieteellisin perustein, ja USA:n tilanteen, jossa noin puolet väestöstä vastustaa aborttia maan liberaalisuudesta huolimatta (eikä jakauma ole fundamentalistit-tiedeihmiset, vaan tiedemiehiä ja uskonnottomia on myös pro-life -leirissä, samoin kuin harjoittavia uskovia on pro choice -leirissä), en voi olla kysymättä, missä mielikuvitusmaailmassa Valtaoja oikein elää.
Abortti.fi 